Ei paljon auta hengitellä ja tehdä mielikuvaharjoituksia, jos talo on tulessa

Tätä lausetta mietin usein, kun hermostonsäätelyä käsitellään keinojen ja harjoitusten tasolla, ikään kuin oikean hengitystekniikan, mielikuvaharjoituksen tai arjen rutiinin avulla voisi muuttaa koko todellisuuden, jossa ihminen elää.

Tottakai ne voivat hetkellisesti auttaa, se voi tuoda turvaa ja antaa pienen ikkunan pois kaaoksesta. Mutta jos ympäröivä todellisuus on jatkuvasti kuormittava, turvaton tai muuten liikaa, ei yksittäinen keino muuta rakenteita, joiden sisällä hermosto yrittää selviytyä.

Eikä sekään riitä, että leikkaat kaiken kuormittavan pois elämästäsi, koska se ei muuta hermostoasi millään tavalla toisenlaiseksi, eikä rakenna säätelykykyä tyhjän päälle. Hetkellinen helpotus voi syntyä, kun ärsykkeet vähenevät, mutta ellei hermostosi opi uusia reittejä ja mahdollisuuksia toimia toisin, palaat aina samaan lähtöpisteeseen; siihen palavaan taloon.

On liian helppoa sanoa: "hengitä syvään, rentoudu". Mutta mitä tapahtuu, jos hermosto ei tunnista mitään rauhoittavaa siinä todellisuudessa, johon hengittely sinut palauttaa? Jos palaat joka kerta siihen samaan taloon, jonka rakenteet ovat tulessa.

Tässä piilee se syy, miksi pinnallinen hermostopuhe usein kääntyy itseään vastaan. Keinoista voi tulla uusi vaatimus, yksi selviytymisstrategia lisää. "Minun pitää vain olla sitkeä ja pitkäjänteinen. Minun pitää oppia rauhoittamaan itseni."

Todellisuudessa säätely ei ole sitä, että osaa rauhoittaa itsensä. Se on sitä, että sinun ei tarvitse rauhoitella itseäsi. Kyse ei ole kyvystäsi hengitellä oikein tai vahvistaa mieltäsi mielikuvaharjoitusten avulla, vaan ympäristöstä, elämänhistoriasta, omasta uniikista hermostosta ja kokonaisesta hermostollisesta maisemasta, jonka varassa elämäsi rakentuu.

Ja yksi osa tätä kaikkea on tämä meitä kaikkia ympäröivä moderni yhteiskunta, joka ei millään tapaa tue hyvinvointiamme ja hermostonsäätelyämme. Se ruokkii ylivireyttä nopeatempoisuudellaan ja jatkuvalla ärsyketulvalla, mutta ei kannattele meitä silloin, kun emme enää jaksa. Tämäkin on osa sitä maisemaa, jossa hermostomme joutuu elämään, eikä mikään hengitystekniikka voi muuttaa tätä todellisuutta. Itseasiassa me emme voi millään tapaa muuttaa tätä todellisuutta, emmekä myöskään sopeutua siihen fysiologisesti kovinkaan nopeasti, koska evoluutio vie vuosituhansia.

Kun talo on tulessa, on pysähdyttävä katsomaan palavaa taloa. On nähtävä, että tämä ei ole kestävä tapa elää. Vasta silloin hengityksestä voi tulla todellinen tuki. Ei selviytymiskeino, vaan luonnollinen osa elämää, jossa on turvaa.

Hermostonsäätely ei ole ulkoa annetun keinon mekaanista toistoa, vaan sisältäpäin rakentuvaa ymmärrystä siitä, miten minun hermostoni toimii, mitä se tarvitsee, mihin se reagoi ja miksi. Se on sitä, että uskallan nähdä oman todellisuuteni sellaisena kuin se on, enkä peitä sitä kauniilla mantralla rauhoittumisesta.

Siksi valmennuksessani ei opetella rauhoittamaan itseämme, eikä siellä ole yhtään harjoitusta, jota pitäisi tehdä ja toistaa. Siellä rakennetaan sellainen hermostollinen maaperä, jossa hengitys voi vihdoin aidosti virrata vapaasti.

Ja kun liekit on sammutettu, ei ole enää tarvetta hallita itseään ja hermostoaan hetkestä toiseen, vaan silloin turva löytyy sinusta itsestäsi.