Viitekehys

Yksi näkökulma ei riitä ymmärtämään ihmistä. Eikä se riitä ymmärtämään hermostoakaan.

Moni rakentaa edelleen hermostotyönsä yhden koulukunnan, yhden tieteenalan tai yhden menetelmän varaan. Yksi nojaa psykofyysiseen lähestymistapaan, toinen polyvagaaliteoriaan, kolmas kognitiivisiin rakenteisiin. Jokaisessa on osa totuutta, mutta ihminen on kokonaisuus, jossa yksittäiset näkökulmat eivät kanna, jos ne erotetaan kontekstista. Juuri siksi en ole koskaan rakentanut työtäni yhden näkökulman varaan, enkä myöskään ole jäänyt toistamaan valmiiksi annettuja vastauksia.

Kaikki se, mitä olin oppinut – muodollisesti ja kokemuksellisesti – jäi kesken, kun tarkastelin hermostoa vain yhdestä suunnasta. Kehollisuus ilman psykologista ymmärrystä jäi vajaaksi. Psykologiset teoriat ilman ympäristön ja hermoston kontekstia jäivät irrallisiksi. Ja tieteellinen tieto ilman inhimillistä kokemusta tuntui kylmältä ja kaukaiselta.

Oli pakko etsiä uusia kysymyksiä. Katsoa laajemmin. Luoda uusi rakenne, joka ei nojaa pelkkään tiedon kasaamiseen, vaan joka luo yhteyksiä sinne, missä ennen oli vain toisistaan irrallisia osia.

Olen tutkinut hermostonsäätelyä ja hermostoa yli vuosikymmenen ajan, jo kauan ennen kuin se nousi pinnalle. Jo silloin, kun kukaan ei vielä puhunut siitä ja kaikki tieto oli kiven alla. Ja kyllä, toivuin ennen kuin polyvagaaliteoria nousi pinnalle. En tarvinnut sitä toipumiseeni. En tarvinnut yhden yhtä vagushermoharjoitusta toipumiseeni.

Olen lukenut tuhansia tieteellisiä teoksia ja artikkeleita, paljon enemmän kuin mitä mahtuu edes maisterin viisivuotiseen tutkintoon. Olen rakentanut oman viitekehykseni juuri siksi, että mikään valmis rakenne ei antanut tarpeeksi. Olisin ihan mielelläni ottanut vastaan yhden valmiin teorian ja näkökulman ja yhden valmiin keinon hyvin invalidisoivissa hermostonsäätelyn haasteissani. Yksi näkökulma ei kuitenkaan riittänyt. Yksi keino ei kantanut. Yksi teoria ei tavoittanut sitä, mikä hermostossa on aidosti olennaista.

Monesti se herättää hämmennystä. Välillä kyseenalaistamista, vastustusta ja jopa suoranaista vihaa.

"Missä koulutus?"

"Mitä pätevyyksiä sulla muka oikeasti on puhua tästä aiheesta?"

"Eli oot pelkkä kokemusasiantuntija!" (En ole, mutta olen onneksi MYÖS sitä.)

"Oot ylimielinen, jos kuvitellet, että ymmärrät paremmin, kuin muut!"

Ja ymmärränhän minä tämän. Koska en ole brändännyt itseäni yhden tittelin, yhden koulukunnan tai yhden auktoriteetin (fanitetun gurun) kautta.

Kun en ole brändännyt itseäni tutkintonimikkeen kautta, syntyy helposti oletus, että osaamiseni olisi pintapuolista ja jollain tapaa huonompaa.

Mutta se, mitä moni ei näe, on tämä kaikista olennaisin asia: minä nimenomaan olen kouluttautunut ja vieläpä erittäin monipuolisesti, poikkitieteellisesti ja tarkoituksella niin, että näkisin laajemmalle kuin yksikään yksittäinen teoria, koulukunta, tieteenala tai opetuksellinen järjestelmä sallii.

Olen opiskellut sitä, miten ihminen ja hermosto siinä samalla toimii; kehosta mieleen, yhteisöistä yhteiskuntaan, yksilön kokemuksesta kulttuurisiin rakenteisiin.

En ole kulkenut perinteistä, lineaarista koulutuspolkua, vaan olen rakentanut osaamiseni sitä laajemmaksi. Olen rakentanut oman viitekehykseni, koska mikään valmis malli ei riittänyt jäsentämään sitä monimuotoisuutta, jota hermostollinen realismi minulle avasi. En ole rakentanut tätä viitekehystä vakuuttaakseni, vaan siksi, että olen ollut pakotettu katsomaan pidemmälle: siihen, mikä ei ole ilmeistä, mutta joka selittää sen, miksi tietyt menetelmät eivät toimi kaikille, miksi keho ei rauhoitu pelkällä hengityksellä, miksi mieli ei muutu pelkällä ajatuksen uudelleenmuotoilulla, ja miksi säätely ei tapahdu tahdonalaisesti, vaikka niin monessa mallissa edelleen uskotaan.

Olen yhdistänyt teorian ja kokemuksen tavalla, joka ei ainoastaan tuo lisää tietoa, vaan joka muuttaa koko tavan ymmärtää hermostoa ja hermostonsäätelyä. Ja juuri siksi se, mitä tarjoan, ei ole yksi malli muiden joukossa, vaan kokonainen uudenlainen rakenne, jonka sisällä valmennettava voi viimein tulla nähdyksi kokonaisena; ei oireidensa tai reaktioidensa tai taustansa perusteella, vaan ihmisenä, jonka säätelykyky ei rakennu yhdestä kulmasta vaan siitä, miten kaikki nämä eri tasot vaikuttavat toistensa kanssa. Siksi tämä hermostotyöni toimii niilläkin, jotka kertovat, että mikään ei ole auttanut.

Välillä mietin, pitäisikö repäistä joku tutkinto, mutta sitten kysyn itseltäni haluanko käyttää 5 vuotta siihen, että olisin jonkun silmissä uskottavampi, mutta mikä ei aidosti lisäisi omaa osaamistani tällä kentällä? En halua. Mielummin käytän sen ajan osaamistani lisäävän tiedon omaksumiseen ja elämästäni nauttimiseen.

On myös kaksi täysin eri asiaa osata teoriassa jotain ja osata käytännössä jotain. Koulutus ei takaa sitä, että osaisi soveltaa oppimansa käytäntöön. Jokaisella on myös täysin samat mahdollisuudet oppia samat teoriat ja tiedot, oli sitten virallinen opiskelija tai internetin ja kirjaston käyttäjä. Jokainen korkeakoulussa opiskellut tietää tämän. Se oli itselläni ensimmäisiä asioita, joita ymmärsin yliopistossa opiskellessani. Mietin; kun kerran opinnot ovat pitkälti kirjatenttejä (kiitos säästöjen), miksi edes tulin tänne, kun kirjalistatkin löytyy netistä ja jokaisella on mahdollisuus yliopistonkin kirjastokorttiin. Mitä sellaista opin täällä, mitä en olisi oppinut ilman opinto-oikeutta? Opiskeluoikeus antaa mahdollisuuden tutkintotodistukseen ja sitä kautta työskentelyyn alalla, joka sitä vaatii. Hermostonsäätely ja hermosto ei sitä vaadi, ainakaan niin kauan kun en ryhdy neurokirurgiksi.

Tiesitkö että…?

Kun DNA:n sekvensointiteknologiat kehittyivät nopeasti 2000-luvulla, erityisesti Human Genome Projectin (1990–2003) jälkeen, biologit kohtasivat ilmiön, jota ei voitu ratkaista pelkästään biologisella ymmärryksellä. Yhtäkkiä oli käytettävissä valtava määrä geneettistä dataa, enemmän kuin koskaan aiemmin, mutta ei ollut valmiita työkaluja tai ajattelumalleja sen kokonaisvaltaiseen käsittelemiseen tai tulkintaan.

Biologia oli tottunut työskentelemään kokeellisesti ja kvalitatiivisesti, mutta nyt edessä oli valtava määrä raakaa sekvenssidataa, jota ei voinut tulkita ilman algoritmeja, laskennallista mallintamista ja tilastollista analyysiä.

Tässä kohtaa matematiikka, tilastotiede ja tietojenkäsittelytiede nousivat keskiöön. Syntyi kokonaan uusia aloja, kuten bioinformatiikka, joka yhdisti biologian ymmärryksen matemaattiseen ja tekniseen osaamiseen. Esimerkiksi algoritmit, joita alun perin kehitettiin tekstinkäsittelyyn tai tietoturvaan, otettiin käyttöön DNA-sekvenssien kohdistamiseen, geenien etsimiseen ja mutaatioiden tunnistamiseen.

Toisin sanoen: biologien oli pakko katsoa oman tieteenalansa ulkopuolelle. Tarvittiin uutta kieltä, uutta ajattelua ja uusia rakenteita. Tämä ei tarkoittanut, että biologia olisi epäonnistunut jollain tapaa, vaan tämä oli luonnollinen siirtymä kohti poikkitieteellistä ymmärrystä ja se mahdollisti koko modernin genomitieteen synnyn.

Vastaavia esimerkkejä löytyy kaikilta tieteenaloilta. Tässä mitä itse teen, ei siis ole mitään uutta.