Miksi kannattaa suhtautua hyvin kriittisesti polyvagaaliseen teoriaan?

Polyvagaalinen teoria on viime vuosina noussut vahvasti esiin hermostopuheessa. Sen suosio perustuu pitkälti siihen, että se tarjoaa selkeän ja helposti ymmärrettävän mallin. Samalla juuri tämä selkeys on herättänyt myös viime aikoina paljon kriittistä keskustelua, jota itse olen odotellut jo monta vuotta. Kun itse aiemmin kritisoin tätä teoriaa, sain inboxini täyteen vihaviestejä ja pätevyyteni (ja suunnilleen oikeuteni) puhua asiasta mitätöitiin ja kyseenalaistettiin täysin, vaikka olen yksi harvoista, jotka ovat työskennelleet hermosto-aiheen parissa näin pitkään ja näin monipuolisesti.

Lähdetään liikenteeseen ihan jo siitä, että tämä teoria ei ole tieteellisesti pätevä. Se ei täytä tieteellisen tutkimuksen kriteereitä. Mutta lähdetään perkaamaan, mitä kaikkea muuta ongelmallista se sisältää…

Yksi keskeisimmistä ongelmista liittyy siihen, miten teoria kuvaa hermoston toimintaa erillisinä tiloina. Usein puhutaan esimerkiksi siitä, että ihminen on joko palautuneessa, aktivoituneessa tai lamaantuneessa tilassa. Hermosto ei kuitenkaan toimi näin selkeästi jaoteltuna. Todellisuudessa eri säätelyjärjestelmät ovat samaan aikaan aktiivisia ja vaikuttavat toisiinsa jatkuvasti. Ei siis ole olemassa yksittäisiä tiloja, vaan siellä on jatkuvaa vaihtelua ja päällekkäisyyttä.

Toinen paljon keskustelua herättänyt kohta liittyy vagushermoon, jota teoriassa pidetään keskeisenä koko hermostonsäätelyn kannalta. Polyvagaalisessa ajattelussa vagushermon eri osille annetaan selkeät ja erilliset tehtävät, kuten yhteys rauhoittumiseen tai lamaantumiseen. Tutkimus ei kuitenkaan tue näin yksinkertaista jakoa. Vagus ei toimi kahdessa selkeästi erillisessä moodissa, vaan sen toiminta on monimutkaisempaa ja sidoksissa koko kehon ja aivojen yhteistoimintaan.

Polyvagaalisessa keskustelussa korostetaan usein ajatusta siitä, että kokemukset lähtevät hermostosta ja etenevät alhaalta ylöspäin, kehosta kohti aivoja ja tietoista ajattelua. Todellisuudessa ihmisen säätely ei toimi näin yksisuuntaisesti. Aivot, keho ja ympäristö ovat jatkuvassa vuorovaikutuksessa keskenään. Tietoinen ajattelu vaikuttaa kehon reaktioihin, mutta yhtä lailla kehon tilat vaikuttavat ajatteluun. Kyse ei siis ole kahdesta erillisestä suunnasta, vaan samanaikaisesta ja keskinäisestä säätelystä, jossa eri tasot vaikuttavat toisiinsa jatkuvasti. Tämä on yksi syy, miksi en ole koskaan omassa hermostotyössäni keskittynyt pelkkiin kehollisiin reaktioihin.

Haasteita liittyy myös siihen, miten erilaisia tiloja voidaan mitata. Polyvagaalisessa puheessa viitataan usein erilaisiin hermoston tiloihin, mutta näitä tiloja ei voida suoraan mitata tai todeta yksiselitteisesti. Esimerkiksi sydämen sykevälivaihtelua (HRV) käytetään joskus kuvaamaan hermoston tilaa, mutta se ei kerro suoraan siitä, missä hermostollisessa tilassa ihminen on. HRV ei ole luotettava mittari arvioimaan palautumista, tästä kerroin esimerkiksi podini ensimmäisessä jaksossa. Tämä tekee teoriasta vaikeasti todennettavan tieteellisessä mielessä.

Lisäksi on tuotu esiin, että osa teorian taustalla olevista selityksistä perustuu eläintutkimuksiin, joita on sovellettu ihmiseen melko suoraviivaisesti. Ihmisen hermosto ja käyttäytyminen ovat kuitenkin huomattavasti monimutkaisempia, eikä kaikkia eläintutkimusten havaintoja voida sellaisenaan yleistää ihmisiin.

Viime vuosina huomio on siirtynyt yhä enemmän siihen, miten teoriaa käytetään käytännössä, erityisesti terapiassa ja valmennuksissa. Polyvagaalinen kieli tarjoaa helposti omaksuttavan tavan jäsentää omaa kokemusta, mutta samalla siihen liittyy riskejä, jos taustalla olevaa fysiologiaa ei ymmärretä riittävän laajasti ja moniulotteisesti. Ja sitähän ei tunnuta ymmärtävän. Tätä olen päässyt itse aitiopaikalta todistamaan kuullessani valmennettavien aiempia kokemuksia hermostotyöskentelystä, ja se kaikki on vahvistanut omaa teoriaani hermostosta. Kyllä, minulla on oma teoriani ja viitekehykseni, jonka parissa olen työskennellyt jo vuodesta 2014, kauan ennen kuin hermostosta tuli trendi, ja käytän sitä omassa työssäni.

Yksi keskeinen haaste on taipumus yksinkertaistaa ihmisen kokemus muutamaan nimettyyn tilaan. Kun ihminen oppii tunnistamaan itseään näiden kategorioiden kautta, hän voi alkaa tulkita monimutkaisia kokemuksiaan liian kapeasti. Tällöin huomio siirtyy helposti pois siitä, mitä oikeasti tapahtuu, ja keskittyy sen sijaan siihen, mihin tilaan oma kokemus pitäisi sijoittaa.

Toinen ongelma liittyy siihen, että säätely alkaa näyttäytyä tekemisenä. Valmennuksissa voidaan painottaa erilaisia keinoja, joilla pyritään siirtymään yhdestä tilasta toiseen. Tämä voi johtaa siihen, että ihminen alkaa tarkkailla ja ohjata itseään jatkuvasti. Sen sijaan että säätelykyky rakentuisi, syntyy helposti kokemus siitä, että oma olo on jatkuvasti korjaamisen kohteena.

Lisäksi on riski, että huomio kohdistuu liikaa yksilön sisäisiin tiloihin ilman, että tarkastellaan laajempaa kokonaisuutta. Ilman, että koskaan päästään käsiksi omaan hermostolliseen realismiin.

Yksi vähemmän puhuttu mutta merkittävä seuraus liittyy siihen, miten ihminen alkaa rakentaa käsitystä itsestään. Kun kokemuksia nimetään toistuvasti tiettyjen tilojen kautta, niistä voi vähitellen muodostua osa identiteettiä. Ihminen ei enää vain koe tietynlaisia reaktioita, vaan alkaa ajatella olevansa esimerkiksi tällainen hermostoltaan. Tämä voi kaventaa ymmärrystä itsestä ja tehdä muutoksesta vaikeammin hahmotettavaa.

Samalla syntyy helposti myös jatkuvan itsensä havainnoinnin tila. Kun omaa kokemusta tarkastellaan jatkuvasti jonkin mallin kautta, huomio siirtyy pois suorasta kokemuksesta ja kohti sen tulkintaa. Tämä voi lisätä etäisyyttä omaan itseensä sen sijaan, että yhteys siihen vahvistuisi.

Tämä ei tarkoita, että polyvagaalinen teoria olisi hyödytön. Käytän itsekin sitä soveltuvasti omassa työssäni. Se voi tarjota hyödyllisen tavan lähestyä omaa kokemusta, kun sitä käytetään harkiten. Kriittinen keskustelu kuitenkin korostaa, että yksinkertaistava malli ei riitä kuvaamaan monimutkaista ilmiötä ja yksilöllisiä eroja, joita meissä jokaisessa on. Erityisesti käytännön työssä on olennaista ymmärtää, missä kohtaa malli auttaa esimerkiksi sanoittamaan ja selkeyttämään, ja missä kohtaa se alkaa rajoittaa ymmärrystä.