Krooninen stressi vaurioitti aivojani pysyvästi

On mahdotonta kuvailla, minkälaista on elää aivoilla, jotka eivät enää toimi kuten ennen, kun vuosikymmenien krooninen stressi, selviytymistilassa eläminen, hermostollinen säätelyhäiriö ja hoitamaton raudanpuute nakersivat hiljalleen kognitiivista kapasiteettia pois. Eikä tuo kognitiivinen kapasiteetti koskaan palannut takaisin sellaisena, mitä se oli.

Krooninen stressi ei ole vain tunneperäinen ilmiö, vaan myös fysiologinen tila, jossa hermosto ja kehon erilaiset säätelyjärjestelmät ajautuvat hälytystilaan. Minulla samaan aikaan ollut raudanpuute, joka vaikutti suoraan hapen kuljetukseen ja aivojen energiantuotantoon, teki vahingosta moninkertaisen.

Pitkäkestoinen stressi vaikuttaa aivoihin monella tapaa ja yksi keskeisimmistä vaikutuksista kohdistuu hippokampukseen, joka on muistille ja oppimiselle tärkeä aivoalue. Korkeat ja pitkäaikaiset kortisolitasot voivat vaurioittaa hippokampuksen hermosoluja ja estää uusien muodostumisen, ja ihan konkreettisesti kutistaa aivoja, joka näkyy jopa aivokuvissa.

Samalla stressi voi lisätä mantelitumakkeen aktiivisuutta, mikä voi herkistää uhka- ja pelkoreaktioita, sekä heikentää prefrontaalikorteksin toimintaa, mikä näkyy muun muassa työmuistin, päätöksenteon ja keskittymisen vaikeutena.

Aiemmin pystyin pitämään monimutkaisia kokonaisuuksia mielessäni, muistamaan yksityiskohtia vaivatta ja reagoimaan nopeasti. Nyt työmuisti pettää usein jo ihan arjen perusasioissa. Keskusteluissa kadotan sanan, tai parhaimmillaan koko ajatukseni tuosta vain. Menen huoneeseen enkä muista, miksi tulin sinne. Kun yritän oppia jotain uutta, prosessointi vaatii paljon enemmän aikaa ja energiaa kuin ennen. Joskus uuden oppiminen ei edes onnistu. Olen joutunut luopumaan monista haaveistani tämän vuoksi.

Tämä ei ole pelkkää unohtelua. Se on tunne, että osa entisestä terävyydestäni, minästä ja identiteetistäni on kadonnut, ja sen tilalle on tullut hitaampi ja tuhat kertaa raskaampi tapa ajatella. Jokainen tehtävä vaatii nyt enemmän järjestelyä ja tietoista keskittymistä, kun aiemmin pystyin vain luottamaan, että mieleni kuljettaa minut perille. Nyt eksyn usein jo ensiaskelilla.

On helppoa ajatella, että aika parantaa. Että kun stressi helpottaa tai raudanpuute hoidetaan, aivot palaavat entiselleen. Mutta aivot eivät ole täysin palautuva järjestelmä. Pitkään jatkunut stressihormonien tulva, heikentynyt hapen saanti sekä hermoverkkojen jatkuva ylikuormitus voivat jättää pysyviä jälkiä. Neuroplastisuus antaa toivoa, mutta se ei aina voi palauttaa kaikkea, mikä on kerran vaurioitunut. Ei ainakaan täysin samankaltaiseksi.

Moni ajattelee, että pärjää kyllä, ja jos jossain kohtaa tulee romahdus, voi sitten tehdä tarvittavat muutokset. Mutta aivot ja hermosto eivät toimi kuin kone, jonka voi palauttaa alkutilaan. Kun kuormitus on jatkunut liian kauan, osa vahingosta voi jäädä pysyväksi. Siksi ennaltaehkäisy ei ole varasuunnitelma, vaan ainoa todellinen turva.

Tämä on kova realiteetti, josta puhutaan aivan liian vähän; kaikki terveyteen liittyvät asiat ja keholliset tilat eivät ole palautettavissa alkuperäiselle tasolle, vaikka tekisi kaiken oikein ja "korjaisi tilanteen". Tämä ei ole pessimismiä vaan biologiaa, ja samalla vahva argumentti juuri sen ennaltaehkäisyn puolesta. Sen puolesta, että toimii ennemmin, kuin myöhemmin.

Tämä ei tarkoita, ettenkö voisi elää hyvää ja merkityksellistä elämää. Se tarkoittaa, että minun on rakennettava elämä, työ ja arki toisenlaisilla ehdoilla kuin ennen. Olen joutunut opettelemaan strategioita ja kompensaatiokeinoja, joilla kierrän heikentynyttä muistia ja kognitiotani, ja hyväksymään sen, että jotkin asiat vaativat enemmän aikaa, keskittymistä ja toistoa. Tai että yksinkertaisesti en vain enää kykene kaikkeen.

Samalla olen huomannut, että aivojen huoltaminen on mahdollista, mutta se vaatii jatkuvaa tietoista työtä. En voi nojata entiseen kapasiteettiini, vaan minun on rakennettava itselleni erilainen toimintaympäristö, joka tukee tätä muuttunuttta todellisuutta.

Kokemukseni on muistutus siitä, että hermostollinen kuormitus ei ole vain hetkellisiä haasteita, vaan ne voivat muuttaa esimerkiksi aivojen rakennetta ja toimintaa pysyvästi. Siksi on tärkeää puuttua ajoissa, ennen kuin seuraukset jäävät osaksi loppuelämää. Usko pois, sinä et halua tällaisia aivoja, jotka tuntuvat siltä, että on saanut aivovaurion. (Ja tietyllä tapaa olen saanutkin.)

Moni puhuu hermostonsäätelystä ulkoisten keinojen, harjoitusten ja nopeiden ratkaisujen kautta. Minä en voi puhua niin, koska olen elänyt sen seuraukset, kun hermosto ja aivot ovat pitkään ylikuormittuneina ja pikakeinot ja harjoitukset eivät tuo muutosta. Tiedän, mitä tapahtuu, kun kuormitus ei purkaudu ajoissa, ja tiedän, ettei kaikkea voi enää palauttaa ja korjata entiseksi.

Siksi oman valmennustyöni ydin ei ole taikatemppujen lisääminen keinovalikoimaan, vaan sen ymmärtäminen, miten hermosto toimii juuri sinun todellisuudessasi. Minun tehtäväni ei ole tarjota selviytymiskeinoja, vaan auttaa rakentamaan sellaisen hermostollisen maaperän, jossa niitä ei enää tarvita.